Missä rukous tulee todelliseksiEsimerkki

Toinen päivä

Jumala tekee vielä enemmän kuin odotamme

Rukouksen vaikeus piilee siinä, että monet uskomuksemme siitä, mitä rukous on – hyvät asiat, joita opimme seurakunnassa, rukousta käsittelevästä kirjallisuudesta ja jopa omissa rukoushetkissämme – harvoin lohduttavat meitä vaikeuksissamme. On niin helppoa unohtaa totuus, kun rukous käy vaikeaksi. Me tunnustamme kaiken, mitä Jumala on tehnyt pelastaakseen meidät, mutta rukouksessa unohdamme sen ja oletamme, että Hän vain haluaa meidän olevan hyviä ja saavan elämämme kuntoon. Tarvitsemme tässä enemmän kuin hyviä muistutuksia – tarvitsemme ohjeita elääksemme totuudessa. 

Olemme jo nähneet, että osa ilosanomaa rukouksesta on se, että Jumala kohtaa meidät totuudessa muistuttamalla, ettemme osaa rukoilla. Voimme huokaista syvään helpotuksesta. Jumala tietää. Jumala ymmärtää. Voimme jopa tunnustaa, että Hän on antanut meille ylimmäisen papin Jeesuksessa, joka tuo meidät Isän eteen, niin ettemme seiso yksin Hänen edessään, vaan meidät peittää ja kantaa Hän, jonka elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta saamme osaksemme Jumalan läsnäolon. Mutta Jumala menee vielä pidemmälle. 

Kun rukous tuntuu vaikealta, huomaan, että vaikka tunnen nämä totuudet ja voin sanoa monenlaisia hyviä asioita rukouksesta, tuntuu silti usein siltä, että olen yksin tekemässä kaiken työn. Rukous on jotakin, mitä minä teen. Ehkä sinulle jopa tämä on taistelun paikka. Ehkä rukous on enemmänkin jotain, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta mihin et usein pääse. Juuri tässä luulen ongelmamme tulevan näkyviin. Kun ajattelemme, että rukous on jotakin, mikä meidän täytyy saada tehdyksi tai mitä me saamme aikaan, huomaamme nopeasti, ettei se ole asia, jota luonnostamme tekisimme. Mutta entä jos sanoisin, ettei rukous olekaan sitä? Entä jos sanoisin, että rukous on jotakin, mihin astutaan sisään? Osa rukouksen ilosanomaa on se, että jo ennen kuin sanot sanaakaan, sinut on kutsuttu mukaan johonkin, mikä on jo käynnissä sinun vuoksesi. Jopa kamppaillessasi löytääksesi aikaa rukoukselle, Jumala kohtaa sinut heikkoudessasi. 

Kuten eilisessä hartaustekstissä mainittiin, Paavali kertoo meille, että Pyhä Henki on lähetetty sieluumme. Siellä, Paavali julistaa, ”Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanattomin huokauksin”. Henki rukoilee puolestasi sydämesi syvyydestä käsin. Henki näkee kaikki ne alueet, joilla sinun on vaikea välittää. Henki tuntee syvimmän kipusi, rikkinäisyytesi ja epätoivosi. Henki ei katsele näitä kaukaa, vaan on laskeutunut näihin paikkoihin ja tuntee ne sinua syvemmin. Henki on läsnä sielusi syvimmissä sopukoissa. 

Meille kerrotaan jotain samankaltaista Pojasta. Poika ”elää aina rukoillakseen heidän puolestaan” Isän edessä. Ennen kuin sanomme sanaakaan rukouksessa, Henki huokaa puolestamme sisimmässämme, ja Poika seisoo Isän edessä meidän puolestamme rukoillen. Meidän omat sanamme sulautuvat heidän sanoihinsa. Meidän oma rukouksemme kantautuu heidän rukoustensa mukana. Kun rukoilemme, astumme Pojan ja Hengen esirukoukseen meidän puolestamme, ja rukouksemme nousee Isän eteen. 

Kuinka Pojan ja Hengen esirukous muuttaa tapaa, jolla rukoilet? Jos Jumala on jo rukoillut ne sanat, joita itse pelkäät sanoa, jos Isä todella tietää kaiken, mitä tarvitsemme, jo ennen kuin pyydämme (Matt. 6:8), niin miksi meidän on niin vaikea tuoda asioita Hänelle? Miltä voisi näyttää vain ”antaa itsensä Jumalalle” (Room. 6:13), luottaen Hänen työhönsä ja jopa siihen, että Hänen rukouksensa riittävät?