Jobin kirja 20:1-29

Jaa

Jobin kirja 20:1-29 Raamattu Kansalle (FINRK)

Sitten naamalainen Tsoofar lausui: ”Tuohon minun ajatukseni vaativat vastaamaan, moisesta mieleni kuohuu. Häpäisevää nuhdetta minun täytyy kuunnella, mutta henkeni ja ymmärrykseni antaa minulle vastauksen. Etkö sitä tiennyt jo vanhastaan, eikö ole ollut tiedossa siitä asti, kun ihminen asetettiin maan päälle, että jumalattomien riemu loppuu lyhyeen ja riettaan ilo kestää vain hetken. Vaikka hän ulottuisi taivaaseen asti ja hänen päänsä koskettaisi pilviä, hän kuitenkin katoaa ainiaaksi oman ulosteensa tavoin. Ne, jotka näkivät hänet, kysyvät: ’Missä hän on?’ Unen lailla hän lentää pois, eikä häntä enää löydetä, hän häipyy kuin öinen näky. Silmä, joka näki hänet, ei enää näe häntä, eikä hänen asuinsijansa häntä enää havaitse. Hänen poikiensa täytyy hyvittää köyhät, hänen käsiensä on luovuttava omaisuudesta. Hänen luunsa olivat täynnä nuoruuden voimaa, mutta nyt se on vaipunut multaan hänen kanssaan.” ”Jos paha maistuu makealta hänen suussaan, hän kätkee sen kielensä alle. Hän säästelee sitä eikä siitä luovu vaan pysyttää sen keskellä suulakeaan. Tämä ruoka muuttuu hänen vatsassaan: siitä tulee kobran myrkkyä hänen sisällään. Hän nieli rikkautta, mutta hänen on oksennettava se pois. Jumala ajaa sen ulos hänen vatsastaan. Kobran myrkkyä hän imi, kyyn kieli hänet tappaa. Ei hän saa ilokseen katsella puroja, ei hunajan ja kerman virtoja ja jokia. Vaivannäkönsä tulokset hänen on annettava pois, hän ei saa niistä itse nauttia. Voittamastaan rikkaudesta hän ei voi iloita. Hän murskasi köyhät ja jätti heidät virumaan, hän ryösti itselleen talon, jota hän ei ollut rakentanut. Milloinkaan hän ei ole ollut sisimmässään tyytyväinen, mutta hänen himoitsemansa tavara ei häntä pelasta. Mikään ei säilynyt hänen ahminnaltaan, sen tähden hänen hyvinvointinsa ei kestä. Yltäkylläisyytensä runsaudessa hänellä on hätä, häneen iskevät kaikkien kurjien kourat. Kun hän on täyttämässä vatsaansa, Jumala lähettää hänen kimppuunsa vihansa hehkun ja antaa sota-aseittensa sataa hänen päälleen. Jos hän pakenee rauta-aseita, hänet lävistää vaskijousen nuoli. Kun hän vetää nuolen selästään, hänen sappensa läpi käy salama. Kauhut valtaavat hänet, pilkkopimeys on varattu hänen aarteilleen. Hänet kuluttaa tuli, joka palaa lietsomatta. Se tuhoaa, mitä on jäljellä hänen majassaan. Taivas paljastaa hänen pahat tekonsa, maa nousee häntä vastaan. Minkä hän taloonsa kokosi, se menee menojaan vihan päivänä kuin tulvavedet. Tämä on jumalattoman ihmisen osa Jumalalta, Jumalan hänelle määräämä perintöosa.”

Jobin kirja 20:1-29 Kirkkoraamattu 1992 (FB92)

Nyt naamalainen Sofar alkoi jälleen puhua. Hän sanoi: – Sinun puheesi ärsyttää minut vastaamaan, se kiihdyttää mieltäni. Se, miten opetat ja ojennat, loukkaa minua, mutta ymmärrykseni löytää kyllä sinulle vastauksen. Niin kuin tiedät, niin kuin on tiedetty muinaisista ajoista asti, siitä asti, kun ihmisiä on ollut maan päällä: jumalattoman ilo kestää vain hetken, rienaajan onni on pian ohi. Vaikka hän ulottuisi taivaaseen saakka, vaikka hänen päänsä koskettaisi pilviä, hän häviää jäljettömiin niin kuin sonta. Ne, jotka hänet tunsivat, kysyvät: »Missä hän on?» Kuin uni hän lentää pois, katoaa, kuin öinen näky hän haihtuu tyhjiin. Ne, jotka hänet näkivät, eivät enää häntä näe, hänen asuinsijansa ei enää häntä tunne. Hänen kätensä joutuvat antamaan takaisin kaiken riistämänsä, hänen lapsensa pyytävät armopaloja köyhiltä. Nuoruus ja voima, joka täytti hänen ruumiinsa, vaipuu hänen kanssaan maan tomuun. Paha maistuu niin makealle hänen suussaan, että hän viivytellen tunnustelee sitä kielellään, nautiskelee, ei malta luopua siitä vaan pidättelee sitä kitalakeaan vasten. Mutta herkku muuttuu hänen sisuksissaan, se on hänen vatsassaan kuin sarvikyyn myrkky. Sen hyvän, jonka hän on ahminut, hän oksentaa ulos, Jumala ajaa sen pois hänen vatsastaan. Sarvikyyn myrkkyä hän on itseensä imenyt, käärmeen kieli hänet surmaa. Ei hän enää näe solisevia puroja, ei kerman ja hunajan virtoja. Hän joutuu luopumaan työnsä hedelmistä, ei saa niistä nauttia, omaisuudesta, jonka hän hankki, hän ei saa iloita, koska hän murskasi köyhät, jätti heidät oman onnensa varaan, otti itselleen taloja, joita ei ollut rakentanut. Koskaan hän ei saanut kyllikseen, mutta hänen aarteensa eivät häntä pelasta. Kaikkea hän ahnehti kyltymättä, siksi hänen onnensa ei kestä. Kun hänellä on yllin kyllin kaikkea, juuri silloin ahdinko hänet yllättää ja onnettomuuden painava käsi laskeutuu hänen päälleen. Yllin kyllin hän tulee saamaan: Jumala suuntaa häneen vihansa hehkun ja antaa tuhon sataa hänen päälleen. Jos hän pääsee pakoon rautaisia aseita, pronssinuoli hänet surmaa: se tulee selästä ulos hänen sappinesteestään kiiltävänä, ja kauhu valtaa hänet. Pimeys odottaa, väijyksissä se odottaa. Tuli, joka palaa lietsomatta, syö hänet. Voi sitä, joka on etsinyt suojaa hänen kattonsa alta! Taivas paljastaa hänen syntinsä, maa nousee häntä vastaan. Hänen talonsa vauraus häipyy tyhjiin, kun vesi syöksyy kaiken yli vihan päivänä. Tämä on kohtalo, jonka Jumala antaa pahalle, tällaisen perintöosan Jumala on hänelle varannut.

Jobin kirja 20:1-29 Finnish 1776 (FI1776)

Silloin Zophar Naemasta vastasi ja sanoi: Minun ajatakseni vaativat siis minua vastaamaan, ja en minä taida itsiäni pidättää. Minä tahdon kuulla, jos joku minua nuhtelee ja laittaa; sillä minun ymmärrykseni benki vastaa minun puolestani. Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ibminen on pantu maan päälle, Että jumalattomien kerskaus ei ulotu kauvas; ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa ulottuis taivaasen, ja hänen päänsä sattuis pilviin; Niin pitää hänen viimein katooman niinkuin loka, niin että ne jotka hänen ovat näneet, sanovat: kussa hän on? Niinkuin uni katoo, niin ei pidä häntä löydettämän, ja niinkuin yönäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä, joka hänen nähnyt on, ei pidä häntä enää näkemän, ja hänen paikkansa ei pidä häntä enää näkemän. Hänen lapsensa pitää kerjääjiä palveleman, ja hänen kätensä pitää jälleen hänelle antaman, mitä hän ryövännyt on. Hänen luunsa pitää maksaman hänen salaiset syntinsä, ja pitää makaaman maassa hänen kanssansa. Ehkä vielä pahuus maistais makiasti hänen suussansa, kuitenkin pitää hänen sen kätkemän kielensä päälle. Hän säästää, ja ei hylkää sitä, vaan pitää sen suussansa. Hänen ruokansa pitää muuttuman hänen vatsassansa, kärmeen sapeksi hänen sisälmyksissänsä. Sen tavaran jonka hän niellyt on, pitää hänen ylös oksentaman; ja Jumala ajaa ne ulos hänen vatsastansa. Hänen pitää imemän kärmeen myrkkyä, ja kyykärmeen kieli on hänen tappava. Ei hänen pidä näkemän ojia ja virtoja, joista hunaja ja voi vuotavat. Hän tekee työtä, ja ei saa nautita, ja hänen kalunsa pitää toisen saaman, niin ettei hänellä pidä niistä iloa oleman. Sillä hän on polkenut ja hyljännyt köyhän, hän on repinyt itsellensä huoneita, joita ei hän ole rakentanut. Sillä hänen vatsansa ei ole taitanut täyteen tulla, ja hänen kalliit kalunsa ei taida häntä pelastaa. Hänen ruastansa ei pidä mitään jäämän; sentähden ei pidä hänen hyvät päivänsä pysyväiset oleman. Ehkä hänellä olis yltäkyllä, niin pitää hänellä kuitenkin ahdistus oleman: kaikki käden vaiva pitää hänen päällensä tuleman. Hänen vatsansa pitää vihdoin täyteen tuleman, ja hänen pitää lähettämän vihansa hirmuisuuden hänen päällensä: hän antaa sataa sotansa hänen päällensä. Hänen pitää pakeneman rautaisia sota-aseita, ja vaskijoutsen pitää hänen lävitsensä käymän. Avoin miekka pitää käymän hänen lävitsensä, ja miekan välkkynä, joka hänelle pitää karvas oleman, pitää pelvolla hänen päällensä tuleman. Koko pimeys on hänelle kätketty tavaraksi; tuli pitää hänen kuluttaman, joka ei puhallettu ole, ja sille, joka jää hänen majaansa, pitää pahoin käymän. Taivaan pitää ilmoittaman hänen pahuutensa, ja maan pitää asettaman itsensä häntä vastaan. Hänen huoneensa hedelmä pitää vietämän pois, ja hajoitettaman hänen vihansa päivänä. Tämä on jumalattoman ihmisen osa Jumalalta, ja hänen puheensa perintö Jumalalta.

Jobin kirja 20:1-29 Kirkkoraamattu 1933/38 (FB38)

Naemalainen Soofar lausui ja sanoi: "Tuohon minun ajatukseni tuovat vastauksen, moisesta minun mieleni kuohuu. Häpäisevää nuhdetta täytyy minun kuulla, mutta minun ymmärrykseni henki antaa minulle vastauksen. Tuoko on sinulla tietoa ikiajoista asti, siitä saakka, kun ihminen maan päälle pantiin? Ei, vaan jumalattomain riemu loppuu lyhyeen, ja riettaan ilo on vain silmänräpäys. Vaikka hänen kopeutensa kohoaa taivaaseen ja hänen päänsä ulottuu pilviin asti, katoaa hän kuitenkin ainiaaksi oman likansa lailla; jotka näkivät hänet, kysyvät: 'Missä hän on?' Niinkuin uni hän lentää pois, eikä häntä enää löydetä, ja hän häipyy kuin öinen näky. Silmä, joka häntä katseli, ei katsele häntä enää, eikä hänen paikkansa häntä enää näe. Hänen poikiensa täytyy hyvittää köyhät, hänen kättensä on annettava pois hänen omaisuutensa. Nuoruuden voimaa olivat täynnä hänen luunsa, mutta sen täytyi mennä maata multaan hänen kanssansa. Vaikka paha onkin makeaa hänen suussaan, niin että hän kätkee sen kielensä alle, säästää sitä eikä siitä luovu, vaan pidättää sitä keskellä suulakeansa, niin muuttuu tämä ruoka hänen sisässään, tulee kyykäärmeiden kähyiksi hänen sisälmyksissänsä. Hän nieli rikkautta, ja hänen täytyy se oksentaa pois, Jumala ajaa sen ulos hänen vatsastansa. Kyykäärmeiden myrkkyä hän imi, kyyn kieli hänet tappaa. Ei hän saa ilokseen katsella puroja, ei hunaja- ja kermajokia ja -virtoja. Hänen on annettava pois hankkimansa, eikä hän saa sitä itse niellä; ei ole hänen ilonsa hänen voittamansa rikkauden veroinen. Sillä hän teki vaivaisille väkivaltaa ja heitti heidät siihen, hän ryösti itselleen talon, eikä saa siinä rakennella. Sillä hän ei tuntenut vatsansa ikinä tyytyvän, mutta ei pelastu hän himotulla tavarallaan. Ei mikään säilynyt hänen ahmailultaan, sentähden hänen onnensa ei kestä. Yltäkylläisyytensä runsaudessa on hänellä hätä, häneen iskevät kaikki kurjien kourat. Kun hän on täyttämässä vatsaansa, lähettää Jumala hänen kimppuunsa vihansa hehkun ja antaa sen sataa hänen päällensä hänen syödessään. Jos hän pakenee rautavaruksia, niin lävistää hänet vaskijousi; kun hän vetää ulos selästään nuolen, käy hänen sappensa lävitse miekan salama. Kauhut valtaavat hänet, kaikki pimeys on varattu hänen aarteilleen. Hänet kuluttaa tuli, joka palaa lietsomatta, se syö, mitä on säilynyt hänen majassansa. Taivas paljastaa hänen pahat tekonsa, maa nousee häntä vastaan. Minkä hänen talonsa tuotti, menee menojaan vihan päivänä niinkuin tulvavedet. Tämä on jumalattoman ihmisen osa Jumalalta, perintöosa, jonka Jumala hänelle määrää."