Jobin kirja 14:1-17

Jaa

Jobin kirja 14:1-17 Raamattu Kansalle (FINRK)

”Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Hän kasvaa ja lakastuu kuin kukkanen, hän pakenee kuin varjo, joka ei pysy. Ja sellaista sinä pidät silmällä! Sinä viet hänet käymään oikeutta kanssasi. Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään. Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi. Sinä olet asettanut hänelle rajat, joita hän ei voi ylittää. Käännä siis katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätettyään. Onhan puullakin toivo: vaikka se kaadetaan maahan, se kasvaa uudelleen, eikä siltä vesaa puutu. Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja kanto kuolee mullassa, se versoo jälleen veden tuoksusta ja työntää oksia kuin istutettu taimi. Mutta kun mies kuolee, hänen voimansa on poissa. Kun ihminen on menehtynyt, missä hän on? Vesi juoksee pois järvestä, joki ehtyy ja kuivuu. Samoin ihminen käy levolle eikä enää nouse. Ennen kuin taivaat katoavat, he eivät herää, eivätkä havahdu unestaan.” ”Jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut. Jospa asettaisit minulle määräajan ja sitten muistaisit minua. Kun mies on kuollut, virkoaako hän jälleen eloon? Minä odottaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes tulee vuoroni päästä vapaalle. Sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinulle. Sinä kaipaisit kättesi tekoa. Silloin sinä kyllä laskisit askeleeni mutta et pitäisi kirjaa synneistäni. Rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.

Jobin kirja 14:1-17 Kirkkoraamattu 1992 (FB92)

Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo. Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle! Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan! Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää. Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä. Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu. Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee, jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi. Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on? Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät. Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan. Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut! Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy. Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut. Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni. Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.

Jobin kirja 14:1-17 Finnish 1776 (FI1776)

Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta, Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy. Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen. Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole? Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse. Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen. Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen: Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa, Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis. Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on? Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu, Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa. O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua. Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee, Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas; Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni? Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

Jobin kirja 14:1-17 Kirkkoraamattu 1933/38 (FB38)

"Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy. Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi! Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään. Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse. Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään. Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu. Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan, niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas. Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten? Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu; niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa. Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi. Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa. Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni; rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.