Jobin kirja 32
32
Elihun puheet
32—37
Elihu ottaa puheenvuoron
1Nuo kolme miestä eivät nyt enää puhuneet Jobille mitään, koska Job piti itseään syyttömänä. 2#Job 27:5,6Mutta silloin suuttui Elihu. Elihu, Barakelin poika, kuului Ramin sukuun ja oli kotoisin Busista. Hän suuttui Jobille, koska Job katsoi, että hän, Job, oli oikeassa ja Jumala väärässä, 3ja hän suuttui Jobin ystäviin, koska nämä eivät pystyneet vastaamaan Jobille, vaikka katsoivat, että Job oli väärässä. 4Elihu oli odottanut ennen kuin ryhtyi puhumaan, koska toiset olivat häntä vanhempia. 5Mutta kun hän näki, ettei kukaan noista kolmesta enää kyennyt vastaamaan Jobille mitään, hän suuttui.
Elihun ensimmäinen puhe
Eivät vanhat aina ole oikeassa
6Nyt busilainen Elihu, Barakelin poika, alkoi puhua ja sanoi:
– Vähät ovat minun elämäni päivät,
kun vertaan teihin, vanhuksiin.
Siksi minä arastelin
ja pelkäsin lähteä kertomaan,
mitä minä tiedän.
7 #
Job 12:12
Ajattelin: »Puhukoot nuo vanhat,
puhukoot viisauden sanoja
ne, joilla on takanaan paljon vuosia.»
8 #
Job 4:12
Mutta henki ihmisen tekee viisaaksi,
Kaikkivaltiaan henkäys.
9Ei ikä yksin tuo viisautta,
eivät vanhatkaan aina tiedä, mikä on oikein.
10Niinpä nyt sanon: kuulkaa minua,
nyt on minun vuoroni kertoa, mitä minä tiedän.
Olen kuunnellut teitä
11Minä odotin, mitä te sanoisitte,
ja kuuntelin tarkoin teidän viisaita puheitanne,
kun te etsitte oikeita sanoja.
12Tarkoin minä kuuntelin,
mutta kukaan teistä ei pystynyt vastaamaan Jobille,
kukaan ei osannut ojentaa häntä.
13Älkää nyt sanoko: »Olemme nähneet,
että vain Jumala voi hänet vaientaa,
ei ihminen.»
14Minulle hän ei ole osoittanut sanojaan,
enkä minä puolestani aio vastata hänelle
sillä tavoin kuin te.
Olen pakahtumaisillani sanojen paineesta
15Nuo miehet ovat jääneet sanattomiksi,
enää he eivät vastaa,
sanat ovat kaikonneet heidän suustaan.
16Pitäisikö minun vielä odottaa, että he puhuisivat,
kun he vain seisovat tuossa
sanomatta sanaakaan vastaan?
17Ehkäpä nyt on minun vuoroni puhua
ja sanoa suoraan, mitä minä tiedän.
18Minä olen täynnä sanoja,
henkeni kuohuu, olen pakahtua,
19olen kuin ruukku, joka on täynnä nuorta viiniä,
sisukseni ovat repeämäisillään kuin täpötäysi leili.
20Minun on pakko puhua, että oloni kevenisi.
Siispä avaan suuni ja sanon sanottavani.
21En puhu kenenkään mieliksi,
ketään en liehakoi,
22en osaa niitä puheita.
Jos sellaisiin ryhtyisin,
Luojani kohta ottaisi minut pois.
Tällä hetkellä valittuna:
Jobin kirja 32: FB92
Korostus
Jaa
Kopioi
Haluatko, että korostuksesi tallennetaan kaikille laitteillesi? Rekisteröidy tai kirjaudu sisään
Copyright Kirkon keskusrahasto (Ev. Lutheran Church of Finland), 1992, 2007